Jieštipšomohjelm

Keskity luomaan turvallinen ja lämmin ilmapiiri. Pidä keskustelun aiheet ajankohtaisina tai syömishäiriön ulkopuolisina. Voit myös palata mukaviin muistoihin ajalta ennen syömishäiriötä. Vertaile tilanteita ennen ja nyt. Pohdi, mitä voisi olla.  

Voit kertoa huomioistasi neutraalisti: ”Olen huomannut, että kätesi ovat jääkylmät. Olen lukenut, että se liittyy aliravitsemukseen.” 

Vältä syyllistämistä ja saarnaamista. Kysy avoimin kysymyksin, miten syömishäiriö palvelee sairastunutta tässä ja nyt: ”Miten ajattelet tilanteesi olevan parempi nyt? Mitä etua sinulle on siitä, että…?” 

Jos sairastunut vastaa tunnepuuskalla tai loukkauksin, älä säikähdä. Tunnista ja tunnusta tunne: ”Kiitos, että kerroit, mitä ajattelet”, ”Taidat olla turhautunut, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän… Minäkin olisin!” 

Ole kärsivällinen. Huolehdi omista voimavaroistasi, ja hanki tarvittaessa itsellesi keskusteluapua. 

Anna tietoa syömishäiriön negatiivisista fyysisistä ja psyykkisistä seurauksista. Yhdistä ne sairastuneen tilanteeseen.  

Auta listaamaan syömishäiriöstä luopumisen hyviä ja huonoja puolia. Voit myös kartoittaa muutosta estäviä tekijöitä: Mikä tällä hetkellä on vaikeaa? Mikä sujuisi helpommin?  

Kysy lupa mielipiteesi esittämiselle: ”Haluaisitko kuulla minun näkökulmani…?”, ”Sopiiko, että kerron, mitä ajattelen tästä?”  

Keskity vaihtoehtojen etsimiseen sekä sairastuneen oman valinnan ja muutostahdon tärkeyden korostamiseen. 

Auta tavoitteiden määrittelyssä ja toimintasuunnitelman tekemisessä. Pyri siihen, että sairastunut tekee suunnitelman itse. Silloin on todennäköisempää, että hän myös toteuttaa sen.  

Vältä suorien neuvojen antamista. Tee se epäsuorasti: ”Miltä kuulostaisi, jos…?”, ”Oletko ajatellut, että voisit…?”  

Kannusta jakamaan tavoitteet pieniin osiin, jolloin niiden saavuttaminen on helpompaa. Onnistumiset ruokkivat sairastuneen itsetuntoa. 

Muista, että muutos lisää ahdistusta. Kartoittakaa ja kirjatkaa ylös, mitä tukea ja apua sairastuneen on mahdollista saada. 

Ehdota myös varasuunnitelman tekemistä. Korosta samalla, ettei kyse ole epäonnistumisen pelosta. Toimintastrategioita kannattaa olla monta, koska aina ei voi etukäteen tietää, mikä niistä toimii. 

Rohkaise ottamaan mieluummin pieniä kuin suuria askeleita. Pidä huolta suhteellisuudentajusta.  

Anna tunnustusta jo saavutetuista askeleista. Auta näkemään pienetkin positiiviset seuraukset kyselemällä sairastuneen havaintoja: ”Oletko huomannut, että nyt jaksat paremmin keskittyä / olet sosiaalisempi / sinun on helpompi...?”  

Huomioi yrittämisen halu, ja anna siitäkin tunnustusta: ”Olet rohkea, kun uskalsit…”  

Muistuta tarvittaessa, että virheistä voi oppia eikä kaikki aina onnistu.  

Jos toimintasuunnitelma ei näytä toimivan, auta muokkaamaan sitä. Onko joitain merkkejä, jotka ennakoivat epäonnistumista? Mitkä asiat auttoivat aiemmin? Olisiko niistä nyt hyötyä?  

Edistyminen voi säikäyttää ja aiheuttaa perääntymistä. Pyri avoimeen keskusteluun siitä, että se on normaalia.  

Huomioi merkit mahdollisesta tosiasioiden kieltämisestä. Sairastunut voi esimerkiksi kieltää palanneensa vanhoihin tapoihinsa, vaikka niin olisi käynyt. Tartu tähän ajoissa kertomalla huomioistasi ilman kritiikkiä. 

Kannusta sairastunutta löytämään syömishäiriön ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita ja tekemistä. Se auttaa palaamaan elämään, jossa syömishäiriötä ei tarvita.  

Rohkaise iänmukaiseen itsenäisyyteen ja vastuunottoon. Tarjoa tarvittaessa tukeasi ja muistuta muustakin tuesta.  

On hyödyllistä tietää, mitkä merkit viittaavat pahenemisvaiheeseen. Pidä myös edelleen silmällä kieltämisen merkkejä. Älä epäröi tarttua niihin. 

Takapakkeja kannattaa pitää osana oppimisprosessia. Kannusta positiivisuuteen. Epäonnistuminen ei ole maailmanloppu.  

Tilannekatsaus ja yrityksestä opitun läpikäynti auttaa. Rohkaise uusien näkökulmien ottamiseen. Älä syyllistä epäonnistumisesta.