F50.0 Laihuushäiriö (Anorexia nervosa)

Laihuushäiriötä kutsutaan arkikielessä anoreksiaksi. Se kuuluu syömishäiriöihin.

Laihuushäiriössä on keskeisimpänä oireena itse aiheutettu painon lasku, joka näkyy merkittävänä laihuutena. Siihen saattaa liittyä toimintakyvyn heikkenemistä, joka voi ilmetä arjessa, sosiaalisissa suhteissa sekä työ- tai koulusuoriutumisessa.

Laihuushäiriöstä kärsivän hoitoon hakeutumisen syynä ovat usein erilaiset somaattiset vaivat, kuten huonovointisuus, heikotus tai vatsavaivat.

Kriteerit

Laihuushäiriön diagnostisiin kriteereihin kuulu aliravitsemustila. Tämä tarkoittaa sitä, että

• paino on vähintään 15 % alle pituuden mukaisen keskipainon tai
• Body Mass Index (BMI) on korkeintaan 17,5.

Lisäksi painon laskun tulee olla henkilön itsensä aiheuttama syömisen säätelyllä tai muilla keinoilla. Painon alhaalla pitämiseen tähtääviä keinoja voivat olla tahallinen oksentelu, liiallinen liikunta, ulostuslääkkeiden käyttö tai ruokahalua hillitsevien tai nestettä poistavien lääkkeiden käyttö.

Häiriöön kuuluu myös vääristynyt kokemus siitä, että on lihava, sekä voimakas pelko lihomisesta.

Lisäksi häiriöön voi liittyä hormonitoiminnan häiriö, joka naisilla ilmenee kuukautisten puuttumisena sekä miehillä seksuaalisen mielenkiinnon ja potenssin heikkenemisenä.

Jos henkilöllä on tyypillisiä laihuushäiriön oireita, mutta oireet esiintyvät lieväasteisina tai jokin tai jotkin edellä mainituista avainoireista puuttuvat, asetetaan epätyypillisen laihuushäiriön diagnoosi.

Sairauden kulku ja ennuste

Laihuushäiriötä esiintyy eniten nuorilla ja nuorilla aikuisilla naisilla. Sitä kuitenkin esiintyy kaikenikäisillä, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.

Syömishäiriöiden diagnostiset kriteerit soveltuvat huonosti pojille ja miehille, sillä sairaus saattaa ilmetä heillä eri tavalla kuin tytöillä ja naisilla. Tavallista on esimerkiksi lisäravinteiden tai anabolisten hormonien käyttö sekä pyrkimys kasvattaa lihasmassaa. Tähän liittyy usein pyrkimys vähentää rasvakudosta, vaikka painoa ei välttämättä pyritäkään vähentämään.

Sairastuminen tapahtuu yleensä 12–24-vuotiaana. Taustalla voi olla erilaisia biologisia, psykologisia ja kulttuurisidonnaisia tekijöitä.

Syömishäiriön kierre lähtee energiansaannin pienenemisestä esimerkiksi laihduttamisen myötä. Sen seurauksena elimistö alkaa nälkiintyä. Nälkiintyminen aiheuttaa ja ylläpitää fyysisiä ja psyykkisiä oireita.

On tavallista, että laihuushäiriötä sairastavalla on samanaikaisesti myös muita mielenterveyshäiriöitä. Näitä voivat olla esimerkiksi masennus, ahdistuneisuushäiriöt, pakko-oireinen häiriö, traumaperäinen stressihäiriö ja persoonallisuushäiriöt.

Fyysiset oireet

Laihuushäiriötä sairastaville kehittyy estrogeenin puutosta ja luukatoa. Mikäli häiriö alkaa ennen murrosikää, murrosiän kehitys tyypillisesti viivästyy tai pysähtyy. Suuri osa laihuushäiriöön liittyvistä fyysisistä oireista paranee toipumisen myötä, mutta luustomuutokset jäävät usein pysyviksi.

Laihuushäiriö on usein pitkäaikainen sairaus, mutta 50–70 % sairastuneista toipuu somaattisesti täysin.

Tunnistaminen varhaisessa vaiheessa ja aktiivinen hoidon aloitus, kuten tehokas ravitsemustilan korjaaminen, voivat liittyä parempaan ennusteeseen.

Omahoito ja hoito

Kaikkien syömishäiriöiden hoidossa keskeistä on turvallisen yhteistyösuhteen muodostaminen, ravitsemustilan korjaaminen ja syömiskäyttäytymisen korjaaminen.

Hoitoa toteutetaan ensisijaisesti avohoitona, mutta vakavammissa tilanteissa voidaan tarvita myös sairaalahoitoa. Näissä tilanteissa on yksilöllistä, aloitetaanko hoito psykiatrisessa vai somaattisessa yksikössä.

Lievien häiriöiden hoito voi olla itsehoitoa, jota voidaan tehostaa ammattilaisten tuella.

Millaista hoito on?

Säännöllisen, monipuolisen ja energialtaan painon korjaamiselle riittävän ruokailun toteuttaminen on keskeisessä roolissa laihuushäiriön hoidossa sekä avo- että osastohoidossa.

Perheenjäsenten mukana olo hoidossa on tärkeää erityisesti nuorilla. Mielenterveystalossa on saatavilla omahoito-ohjelma syömishäiriöön sairastuneen läheiselle.

Hoidon läpi pyritään vahvistamaan sairastuneen omaa valmiutta paranemiseen ja käyttäytymistapojen muutokseen.

Myös erimuotoiset psykoterapiat voivat olla tehokkaita.

Lääkehoidolla voidaan hoitaa samanaikaissairauksia, esimerkiksi ahdistuneisuutta.